It’s morning, the hawks are hunting / Trash, straw, spring ice
It’s morning, the hawks are hunting.
It’s morning, the hawks are hunting.
Frightening are those other forms of life
which see no value in humanity:
the dark forest, the beasts of prey, the mafia, the extremist
movements for decent citizens, the enemies for all,
the neighbours, The Great Satan.
On the way home from the pub you are afraid of the ghosts,
the sneaking bushes, this is not Shakespeare.
You are afraid of the land, the fatherland for which your humanity
has no value. Of a yellow or pink star.
Of all the named stars, the naming
doesn’t tame them though it tames your unconscious.
Of the Milky Way’s cruel mistress’s voice.
Don’t suppose that everything is related
to everything else, by the way I have known people
who believed that and who thought it best
to take their own lives. I am not
afraid of you and don’t even miss you but love you,
just go on being, be the Lord’s star,
be on the water’s surface, be in the sky for God’s sake,
when I look up there, fortunately I don’t know
the stars, I name them all over again
after you and the child you are allowed to meet once a month
and your dying mother and your lonely friends and your broken
past. I stroke your head like a cracked pitcher, are you still saying
there’s no alternative. Thanks anyway
for thinking I’m a good person
Trash, straw, spring ice.
Trash, straw, spring ice.
The fields creak on their hinges
and fold open like a cargo hatch, for a moment
I can see straight into hell. There is nothing
down there. Just as I thought. Except bodies,
clean and smooth as porcelain, their surfaces tattooed all over
with those little blue flowers that people are encouraged
to paint on porcelain painting courses. Lies told to others
always have a reason, but the lies told to myself
make me ashamed. Nothing at all. In the nearby village
the roofs get goose-bumps from the rain’s touch and giant flowers
multiply. Chimneys wander to and fro
in their narrow spaces. The people sit in their wet coats
without moving, as if that way they get
less wet than the park benches and the chairs.
If now
you raise the hatch, lie down on the earth
and let the field slam shut on you,
you will never be able to come back. Trash. The remains
of last fall. Tales told to children.
Three jesting Fates, green-scaled,
bulge out from the roof shingles of the old church,
laughing, playing. There is no question of mercy
for a long time now. On the onion dome opposite
three golden archers blossom silently,
humourless, as if cast in metal. Ready
to stand with arrows in their bows for the rest of their lives.
A massacre? Once more, again, even later than
afterwards, how come it has never happened to me?
but I expect it happens to, among others, many
who are deeply guilty, unhappy, latent
self- or serial killers. All of this is rational
and identical with a certain paradigm, it fits
the ideal of Heavenly control. We have been told:
suffer the consequences of your actions, accept
the curse intended for you. No massacre. To the jungle
law will come only from illusions, strange interpretations
and the visions of seekers of transcendence.
Masses of nightingales, in distant souls
nightingales in their hundreds sing, in golden, green
ciphers. The dimensions are such that
the dimensions imagined by one are senseless
compared to the dimensions imagined by another.
Nothing. In that state of pain where one cannot pray
any more, one can still count, not forward, but backwards,
10, 9 , 8, 7… 0, and repeat it, 10, 9, 8, 7 and so on.
The end of the great rainbow is in a large
field. “There came two blue angels, slender
as the spines of books”—this too is someone’s vision. The howling
of the feet, in the tender crop. The dead fish of the torso.
At the top of the head the world’s end. You gods
remember it, and can tell us, all we have left
is a rumour, a faded image of the past.
I lie down on the earth and let
the field slam shut on me. I hear
a bird’s faint cry, but it
is outside. Outside as always,
now it comes inside. I have never
really been observant, but I do have ears,
oh yes, even now as I tell myself the truth
about what was what. Those quiet little sisters
who have God spread like poison
in their eyelids. The pearls of the necklace crumble
with a quiet crunch, like breaking radial bones.
In the greenhouse palaces of dreams
silently nodding
on the water… In the bed another cockroach is
flattened. People anxiously tear bunches of
entrance tickets, trying to find an exit
from the present situation… The result of
time’s indecency, the weather, the individual crushed
by hurt feelings is charming—like a modern fresco—
who made it, I wonder? Death painted without hands.
I lie indignantly under the ground, listening to
the springtime rumble of the dump-trucks.
On aamu, haukat metsästävät.
On aamu, haukat metsästävät.
Pelottavia ovat ne muut elämänmuodot
joille inhimillisyys ei ole minkään arvoista:
pimeä metsä, villipedot, villi mafia, kunnon
kansalaisille ääriliikkeet, kaikille viholliset,
naapurit Suuri Saatana. Pelkäät
mörköjä kotimatkalla kapakasta, hiippailevia
pusikkoja, tämä ei ole shakespearea.
Maata, isänmaata, jolle inhimillisyytesi ei
ole minkään arvoista. Keltaista tai vaaleanpunaista
tähteä. Kaikkia nimettyjä tähtiä, nimeäminen
ei kesytä niitä vaikka se kesyttää alitajuntasi.
Linnunradan raakaa emännänääntä.
Älä luulekaan että kaikki on suhteessa
kaikkeen, sitä paitsi olen tuntenut tyyppejä
jotka uskoivat niin ja silti pitivät parhaana
päättää itse päivänsä. En minä sinua
pelkää enkä aina edes kaipaa mutta rakastan,
ole vain olemassa, ole luojan tähden taivaalla
kun vilkaisen sinnepäin, onneksi en tunne
tähtiä, minä nimeän ne uudestaan
sinun mukaasi ja lapsen jota saat tavata kerran kuussa
ja kuolevan äitisi ja yksinäisten ystäviesi ja
sinun rikkinäisen menneisyytesi nimillä.
Silitän päätäsi kuin haljennutta kannua,
vai ei muka ole vaihtoehtoja. Kiitos silti
että pidät minua hyvänä ihmisenä
Roskaa, olkia, kevätjäätä.
Roskaa, olkia, kevätjäätä.
Pellot narisevat saranoillaan
ja kääntyvät kuin lastiluukku, hetken
näen suoraan helvettiin. Siellä ei ole yhtään
mitään. Aivan kuten arvelinkin. Paitsi ruumiita,
sileitä ja puhtaita kuin posliini, pinta tatuoitu täyteen
sellaisia pieniä sinisiä kukkia, joita posliininmaalaus-
kursseilla kannustetaan maalaamaan. Muille kerrottuihin
valeihin on aina syynsä, mutta itselle kerrotut valeet
kyllä hävettävät. Ei mitään. Lähikylässä katot nousevat
kananlihalle sateen kosketuksesta ja jättiläiskukat
moninkertaistuvat. Savupiiput vaeltavat edestakaisin
ahtaalla tontillaan. Ihmiset istuvat märissä takeissaan
liikkumatta, kuin kastuisivat siten vähemmän
kuin puistonpenkit tai tuolit.
Jos nyt
nostat kannen, käyt pitkäksesi multaan
ja annat pellon pamahtaa kiinni päällesi,
et enää ikinä pääse takaisin. Roskaa. Viime
syksyn jäänteitä. Lapsille kerrottuja satuja.
Kolme vitsailevaa kohtalotarta, vihreäsuomuista,
pullistuu ulos vanhan tuomiokirkon kattopaanuista
nauraen, leikkien. Armo ei ole enää aikoihin
tullut kysymykseenkään. Vastapäisestä sipulikupolista
puhkeaa ääneti esiin kolme kultaista jousimiestä,
huumorintajutonta, kuin valettuina. Valmiina
seisomaan nuoli jänteellä loppuikänsä.
Verilöyly? Taas kerran, jälkikädenkin
jälkeen, miksei se ole vielä sattunut kohdalleni?
mutta arvaan, että se kohtaa muun lisäksi myös
monta syvästi syyllistä, onnetonta, latenttia
itse- tai joukkomurhaajaa. Tämä kaikki on
järjellistä ja identtistä tietylle ihanteelle, sopii
Taivaan hallinnan ideaaliin. Meille on sanottu:
kestä virheidesi seuraukset, ota vastaan
sinulle kohdistettu kirous. Ei verilöylyä. Viidakkoon
tulee laki vain harhoista, oudoista tulkinnoista
ja transsendenssin tavoittelijoiden näyistä.
Kasapäin satakieliä, kaukaisissa sieluissa
livertää satapäin satakieliä, kultaisin, vihrein
salakielin. Mittasuhteet ovat sellaiset että
yhden kuvittelemat mittasuhteet ovat järjettömät
verrattuina toisen kuvittelemiin mittasuhteisiin.
Ei mitään. Siinä kiputilassa, jossa ei pysty enää
rukoilemaan, pystyy vielä laskemaan, tosin ei
eteenpäin mutta taaksepäin, 10, 9, 8, 7,.. ja
uudelleen alusta, 10, 9, 8, 7 ja niin edelleen.
Suuren sateenkaaren loppupää on suurella
pellolla. ”Tuli kaksi sinistä enkeliä, kapeita
kuin kirjanselät” – jonkun näky sekin. Jalkojen
ulvonta, oraalla. Keskivartalon kuollut kala.
Päälaella maailmanloppu. Te jumalat, sen
muistatte, ja voitte kertoa, meille on säilynyt
vain huhu, menneen vaimea kuva
Käyn pitkäkseni multaan ja annan
pellon pamahtaa kiinni päälläni. Kuulen
jonkin linnun huutavan vaikeasti, mutta se on
ulkopuolella. Ulkopuolella niin kuin aina,
nyt se tulee sisään. Minulla ei koskaan ole
oikein ollut tilannesilmää, mutta korvaa on,
kyllä, nytkin kun kerron itselleni valehtelematta
mitä mikäkin oli. Nuo pienet hiljaiset sisaret
joilla on Jumala, kuin silmäluomiin siveltyä
myrkkyä. Nauhan helmet rapautuvat kaikkialla
hiljaa ritisten, katkeilevat värttinäluut. Unelmien
kasvihuonemaisissa palatseissa veden päällä
hiljaa torkkuen… Vuoteessa litistyy jälleen
torakka. Ihmiset repivät hädissään paksuja
pääsylipputukkujaan löytääkseen ulospääsyn
vallitsevasta tilanteesta… Ajan säädyttömyyden,
säiden, yksilön pahan mielen murskaama
lopputulos on viehättävä – kuin moderni fresko …
kuka senkin on tehnyt? Käsittätehty kuolema,.
Makaan kannen alla tuohtuneena, kuulen
maansiirtokoneiden keväisen jyskeen.
Poet’s Note on Translation
I am very proud of my translator, David McDuff. Indeed, to share the same translator with Fyodor Dostoyevsky is certainly something to be proud of: David has translated several novels by Dostoyevsky, among others, into English.
It’s also good to find someone who feels comfortable translating prose as well as poetry, because my poems are somewhat prosy. Typically, they are lengthy, complicated, meandering, and sometimes use the collage method. Somewhat surreal imagery is also characteristic for them. My native language, Finnish, is a linguistic isolate, almost—it is not even an Indo-European language. It belongs to a language group called Fenno-Ugrian languages, which only a relatively small number of people speak and read (there are approx. 5,000,000 Finnish-speaking people in Finland and abroad, including the Western part of Russia).
In Finnish, words tend to be long and loaded with vowels. There are no post- or prepositions, but a whole bunch of flexible case endings. In Finnish, the vowels can be very long: they shimmer, resonate, and rest echoing in the air, when pronounced (e.g. ”suomen ja saamen kielet” = Finnish and Sami languages)… and they gather together to form internal rhymes quite effortlessly. David has responded to the challenge of internal rhymes by using short, repetitive, rhyming words with one syllable, like “name,” “tame” (in Finnish “nimittää,” “kesyttää,”) or “know,” “own” (in Finnish ”tietää”, ”oma, omistaa”). I like this solution. The music of the language is of utmost importance, I think, even if one has to compose it anew of sounds quite far from the original ones.
David McDuff (born in the United Kingdom, 1945) is an editor and translator. His translations include poems by Joseph Brodsky and Tomas Venclova, and the Fyodor Dostoyevsky novels, Crime and Punishment, The Brothers Karamazov, and The Idiot (all three in Penguin Classics). McDuff’s translation of the Finnish-language author Tuomas Kyrö’s 2011 novel The Beggar and the Hare was published in 2014. Among literary awards, he has received the 1994 TLS/ George Bernard Shaw Translation Prize for his translation of Gösta Ågren’s poems, A Valley In The Midst of Violence, published by Bloodaxe, and the 2006 Stora Pris (“Great Award”) of the Finland-Swedish Writers’ Association, Helsinki, Finland. From 2007 to 2010, David McDuff worked as an editor and translator with Prague Watchdog, the Prague-based NGO that monitored and discussed human rights abuses in Chechnya and the North Caucasus. McDuff was honored with the Finnish State Award for Foreign Translators in 2013.
Anni Sumari (born in Helsinki, Finland, in 1965) is a Finnish poet and author with 13 books (poetry, short prose, and a travelogue) published so far. She works as a freelance writer and translates fiction into Finnish, e.g. works by Samuel Beckett, Anne Sexton, Tomaz Salamun, and Mawlana Rumi. She has also edited several anthologies, including The Other Side of Landscape—an Anthology of Contemporary Nordic Poetry together with Danish poet Nicolaj Stochholm (Slope Editions, USA, 2006). Sumari was awarded the Best Poetry Book Award of the year in 1998 with her book Mitta ja määrä (Measure and Quantity). Her poems have been translated and published in literature magazines and anthologies in 24 different languages.